IMG_4596.jpg

Tänään on punnituspäivä. Kauhulla astuin puntarille ja epäilin lukemien näyttävän karua kieltään menneestä viikosta joka on ollut kaikinpuolin henkisesti kovasti haasteellinen. Liikkuminenkin on ollut vähäisempää, enkä mitenkään selittele, vaan puhun ihan täyttä totta. Poikamme leikkaus ja tyttärieni mummon kuolema imivät henkistä kapasiteettia kiitettävästi alas. Ilman sitä henkistä pääomaa jota tämä projekti vaatii kaikki tyssää. Olen tehnyt havainnon että laihduttamaan on ihan turha ryhtyä mikäli oma elämä on totaalisen solmussa. Kuormitus vain lisääntyy ja mahdollinen saavutettu hyöty on minimaalista ja luultavimmin vielä sellaista ettei tule pysymään.

Mutta siis sain viikon aikana 0.6 kiloa alas. Yhden voipaketin verran,,,,,voi prkl kun hieno tunne. En ole painanut sitten raskausaikojen jälkeen näin vähän. 96.9.....JEEEE

Minä mietin kovasti onko minulla nyt sellainen vaihe elämässä että tämä olisi loppuiän tapa elää. Minulla jolla pukkasi insuliinihoitoinen diabetes jo viimeisessä raskaudessa vapisen. Pelkään diabetesta joka suvussani jyllää erittäin vahvana molemmin puolin sukua. En tiedä miten laiha pitäisi olla ettei se minun kimppuun iskisi. Ruoan jatkuva tarkkailu  ja prothaphan insuliinin laskeminen eivät tunnu innostavilta. Juuri hiljan kävin verikokeissa ja kolesterolit sekä sokeri olivat vielä normaalit. Olen kuitenkin jo 41 v, kohta 42 v Jäänkö odottelemaan milloin saan vielä tämän Kroonin taudin lisäksi lisäsairauksia jotka voisin estää laihtumalla tuon 20 kg.

Ajattelen jo mielessäni pikku hiljaa itseäni pienempänä. Aavistelen miltä voisin näyttää joissakin vaatteissa. Työvaatteita on kasapäin kaapissa jotka jäävät reisien kohdilta niin jumiin ettei voi kokeilla vielä edes päälle, joten siinä olisi kanssa tavoiteltavaa.

Helpoimmat kilot on nyt otettu pois. Loppujen pois saaminen käy ihan samasta kuin olisi toinen työ. Mutta minä puren hammasta ja minä vielä näytän.

Viha on aika mahtava voima. Jos vain osaisin nyt käyttää sen oikein.