IMG_4622.jpg

Flunssapöpö here we are.

Onneksi mennyt viikko isäinpäivineen ja mieheni moninkertaisin synttärikahvituksin ei tehnyt hallaa pahempaa . Eli 300 gr on mennyt alas viikon aikana huolimatta kolmesta kakkukahvituksesta. Kakkua tuli siis syötyä, mutta kokeilin mahdollisimman maltillisesti ottaa vain vähän. Jos olisin Fit Farmin valmennuksessa hyvä ei heiluisi. Tulisi satikutia. Mietin vain että kuinka todennäköistä on lipsahtaa äärimmäisestä dietistä.

Minun tarkoitukseni ei kuitenkaan ole dietti vaan minun tarkoitukseni on kokonaisvaltainen elämäntavan muutos. Joka tarkoittaa että syön kaikkea, mutta vähemmän. Ja kun ja jos tulee se vaihe ettei paino tipu on ruokavaliota katsastettava tarkemmin . Ja tarkennettavaa siinä eittämättä vielä on.

Minun täytyy kertoa teille aikaisemmista kokeiluistani. Olen siis ollut cambridge dietillä, jossa laihduin kolmen viikon aikana 7.5 kg. Saavutus oli hieno, mutta mutta. Minulla meni maha ihan epäkuntoon ja mieli oli kireä kuin viulunkieli. Lisäksi paino nousi hetkessä dietin loputtua entistäkin korkeampiin lukemiin.Tuntui kuin elimistö olisi suorastaan imaissut kaiken läskiksi pelkästä näkemisestäkin. Puhumattakaan siitä ruoanhimosta joka tuntui ettei tasaantunut moneen kuukauteen. Lisäksi köyhdyin projektin aikana lähestulkoon 300 e.

Olen aikaisemmin ollut myös painonvartijoiden dietillä. Sain alas 30 kg koska sen aikana sain syödä, mutta mutta. Tämäkin laihdutusmuoto oli melko tyyris eikä edes nykyään suomessa saatavilla. Suhtaudun kuitenkin heidän tiukkaan diettiiinsä epäileväisesti. Annokset olivat päivittäin mellko pieniä jos ei nyt jopa surkuhupaisia. Muistelen saaneeni loppuajasta syödä vaivaiset 18 p sillä painon tippuessa käytettäessä olevat pointsit vähenivät. Lisäksi kurssi jolla olin sattui olemaan sellainen jossa peräkylän akkalauma terrorisoi ryhmäkokoontumisia puhuen mm lehmien poijituksista sun muusta kovaäänisesti. No opinpa ainakin lehmien hoidosta ja sen sellaisesta, tosin olin maksanut jostain ihan muusta. Kerran ennen punnitusta epätoivoissani menin myös verenluovutukseen juuri ennen punnitusta. Jälkeenpäin ajateltuna kyllä melko hoopoa, ensin laihduttaa koko viikko minimaalisella ruokamäärällä ja sitten vielä luovuttaa verta.Mutta vaikka sainkin painoa alas, koin ja koen edelleenkin sen olleen dietti tai sellainen projekti jolla on alku ja loppu. Kun projekti 3 kk jälkeen loppui palasin entisiin totuttuihin tapoihini ja siinä ei hyvä heilunut.

Lisäksi olen kokeillut jos jonkinlaisia soppakuureja, pillereitä ja sen sallaisia todetakseni vain niiden olevan tyhjänpäiväisiä. Kaalisoppakeittokuuri oli niistä kyllä kaikista kamalin ja sen seurauksena en pysty kaalia syömään edelleenkään varsinkaan keittomuodossa.

Nyt siis minun tahtini on hidas johtuen ihan siitä että haluan sen olevan pysyvä muutos. Pyristelen pakkotahtisuudesta ja kiireestä pois vaikkakin se on kieltämättä haasteellista. Erityisesti kun katsoo televisiosta ohjelmia jossa tunnin aikana näkee mahdottomilta tuntuvia muodonmuutoksia. Erityisesti amerikkalainen reality ohjelma jossa vuodessa laihdutetaan parhaimmillaan 80-100 kg ja lopuksi leikataan vielä kirurgisesti loput ihoheltat pois. Siinä jokainen onnistuu, yhtään ei ole epäonnistujaa, onko todella näin vai eikö halutakkaan näyttää niitä epäonnistujia. Kuten jokainen tiedämme 100 kg painon pudottaminen kuulostaa epätodelliselta. Koska ohjelma on vuoden projekti kolahtaa jo sana projekti vahvasti negatiivis sävytteisesti mieleni sopukoihin. Miten käy kun kuvausryhmät ja personal treinerit sun muut jättävät henkilön oman onnensa nojaan. Onko vuodessa kerinnyt maltti tulla valtiksi .Haluaisin nähdä ohjelman avulla laihduttaneet 5 vuoden jälkeen. Mitä heille kuuluu. Laihduttaminen on nimittäin kuitenkin helpompaa kuin saavutetun painon ylläpitäminen.

Entäs sitten he jotka todellakin turvautuvat kirurgin veitseen. Minulla on asiakkaita jotka ovat niin tehneet. Tunnen heitä 4. Yksi on alkanut lihomaan takaisin. Toinen on sairaampi kuin koskaan ennen, neljäs kärvistelee milloin minkäkin infektion kourissa ja neljäs on jotakuinkin pitänyt painonsa ja pystynyt jatkamaan normaalisti elämäänsä. Onnellisemmaksi leikkaus ei häntä kuitenkaan tehnyt. Onnellisuus ei ole kiloista kiinni.

Miksi minä en siis saisi olla onnellinen tämän painoisena kuin olen. Kuka minun onnellisuuteni tiellä on. Kun mietin syvemmin asiaa olen laittanut aivan liian paljon ajatuksia ja energiaa itseni inhoamiseen. Mistä tämä johtuu, luulen sen johtuvan ihmisten asenteista ja saamistani kommenteista. Annan muiden kommenttien ja yhteiskunnan asenteen liikaa vaikuttaa itseeni. Minulla on oikeus elää ja olla , itsehän painoni kannan. Mutta siltikin katkeruuden syvällä rintaäänellä en halua diabetesta. Se on kirkastumassa ohjenuora nro 1. Minä inhosin insuliinipiikkejä, sokerinmittaamisia , sokerihumalaa ja sen sellaista. Siispä taistelu back to normal weight jatkukoon.